Yliopistolla vuosia sitten erään kurssin tehtävänä saimme miettiä, miten suomalainen identiteetti on muodostunut historiankirjoituksen kautta. Ennen sitä tiesin toki että identiteetit (ja brändit) rakennetaan sanojen, kuvien, tekojen ja kokemusten kautta, mutta se, että kansallisidentiteettikin muodostuu jotenkin erilaisissa diskursseissa ja vaikkapa taiteen kautta, sitä en ollut jäänyt erityisesti ajattelemaan.
Mutta tottakai. Niinhän se on.
Kurssilla meitä pyydettiin kuvaamaan tyypillinen suomalainen maisema. Sellainen, minkä heti tunnistaa Suomeksi. Ensimmäisenä mainittiin kalliot, järvet ja havumetsät. Ja se on eittämättä yksi totuus. Niistä meille jatkuvasti myös puhutaan; siitä, miten Zachris Topelius kirjoitti Kesäpäivän Kangasalla, meille näytetään Gallén-Kallelan tauluja, missä Aino yrittää pelastautua järveen vanhalta, härskiltä äijältä. Meille näytetään kuvia Ukko-Kolin maisemista, ja sanotaan, että ne ovat aidointa Suomea, vaikka arvailen, että Kolin maisemat on nähnyt ehkä 20 % suomalaisista.
Sivuhuomiona Ainoon, että Kalevala kaikessa hienoudessaan on myös aika jännähkö tarina, kostoa, kiistoja, ryöstöjä ja vähän pervoilua siinä seassa. Siis meidän kansalliseepos. En tosin usko, että kovinkaan moni on lukenut siitä kuin otteita. Kalevala on kuitenkin vaikuttanut meidän taiteeseen ja kulttuurin paljonkin - ja näin ollen myös kovin vahvasti meidän suomalaisen identiteetin rakentumiseen.
Lisäksi meille kerrotaan suurmiehistä - Kekkosesta, Mannerheimistä, Rytistä, meille kerrotaan kärsimyksestä ja sitä seuraavasta voitosta, ja siitä miten sotien jälkeen se työ vasta alkoikin kun maa piti jälleenrakentaa. Niitä, joiden pää ei kestänyt tappamista ja mielettömyyttä olivat huonoja, rintamakarkureita. Heikkoja. Narratiivi on, ettei mitään ole saatu kevyesti tai helposti eikä heikko saa olla, ja jopa meidän tapa käyttää kieltä ja sanoja tukee sitä. Sitä myös käytetään rakennusaineena tämän hetken politiikassa.
Minä olen tietysti ylpeä kaikesta siitä mitä omatkin isovanhempani, ja heidän vanhempansa ovat Suomen puolesta tehneet - henkilökohtaiset uhraukset ovat olleet järjettömän suuret, ja kiitos niiden, Suomi juhlii yli satavuotista taivaltaan.
Suomalaisena on monella tapaa hyvä olla.
Meidän identiteettipuolella on silti paljon työstettävää. Tässä kannattaa erottaa myös Suomi hyvinvointivaltiona, ja suomalainen kansallisidentiteetti. jotka eivät ole sama asia. Meidän ei ole pakko olla historiamme vankeja, jos ymmärrämme mistä olemme tulleet, ja pysähdymme hetkeksi asiaa miettimään.
Uskoani siihen, että kielet luovat merkityksiä ja todellisuutta, tukee ihan tutkittu tietokin. Siksi jaksan monasti täällä blogissakin kirjoittaa aiheista, jotka eivät aina ole niin kevyitä. Jos edes joku lukee ne, ja saa sieltä uusia ajatuksia ammennettua, olen onnistunut. Minä luon merkityksiä ja muutan todellisuutta kirjoittamalla tänne.
Suomen kieli ei oikeastaan ole yhtään tönkömpi tai negatiivisempi kuin mikään muukaan. Kaksikielisenä vertaan tietysti helpoiten tätä ruotsiin. Meidän tapa suomalaisina käyttää kieltä ja muodostaa esimerkiksi sanontoja, ja näin ollen luoda merkityksiä ja maalata tietynlaista mielenmaisemaa, on kuitenkin välillä ihan liian negatiivinen ja harmaa, ellei jopa musta.
Viime viikonlopun jäljiltä tuntui silti että sydän pakahtuu onnesta. Täällä Fuengirolassa talvea viettävä bloggaajakollegani Anne oli samoissa tunnelmissa, ja kysyi instagrampostauksessani meneekö se niin että "se kel onni on, se onnen kätkeköön". Enkä ihmettele, koska sama ajatus on pyörinyt omassakin mielessä.
Kuinka paljon saan ja voin hehkua tämänhetkistä onneani?
Tähän liittynee myös sanonta "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Että älä sinä siellä niinkun luule olevas muita parempi ja yritä saavuttaa jotain liian hyvää.
Mutta jos ei koskaan yritä tavoitella haluamaansa, eihän sitä silloin voi saadakaan? Ja miksei saisi saada?
On perin suomalaista ajatella, että jos on onnellinen, sitä ei saa näyttää. Se pitää kätkeä, koska onni voi loppua joskus. Luterilaisuus pohjaa siihen, että syntiä, eli jotain kivaa ja hauskaa, seuraa kyllä rangaistus.
Perimmäinen asia tässä tietysti näissä kahdessa sanonnassa on se, että jos joku jotain yrittääkin tai jopa saavuttaa, ja jossain vaiheessa epäonnistuu tai vaikka onni vaan loppuu, se jos joku on kamalaa.
Siitä saa olla vahingoniloinen.
Kun juttelin erään toimittajan kanssa maailmanympärimatkasta, sen budjetista, puutalon ostamisesta, ja toteamisesta ettei sen tyylinen asuminen ollutkaan meidän juttu, ja että myimme sen pois aloittaaksemme uuden elämänvaiheen, toimittaja kysyi koenko että olemme epäonnistuneet?
Olin hetken hiljaa, koska en ihan ymmärtänyt. En tietenkään koe, että olemme epäonnistuneet. Jos emme olisi tehneet tuotakin asiaa, emme olisi koskaan voineet tietää ettei se ole meidän juttu sittenkään, ja unelma olisi voinut jäädä kytemään.
Epäonnistunut? Hemmetti, ei todellakaan, pikemminkin erittäin onnistunut. Mehän tehtiin asia, jonka olimme halunneetkin. Ja kun totesimme, ettemme sittenkään halunneet sitä, teimme seuraavan liikkeen eteenpäin elämässä. Kuinka moni voi sanoa samaa unelmistaan, että kokeiltu on?
Entäpä sanonta "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa"? Tällä neuvolla varmasti saa tosi kivasti solmittua vaikkapa ulkomaansuhteita ja verkostoiduttua erilaisissa tapahtumissa. Ja silti jostain syystä Suomessakin näytetään arvostusta erityisesti niitä kohtaan, jotka ani harvoin avaavat suutaan, jopa jyrähtävät. Muut ovat "hölöttäjiä", sellaiset, jotka vaikka harrastaa small talkia vähän, ja saavat ihmiset ympärillään ehkä hyvälle tuulelle.
"Ei virsta väärää kuin vaaksa vaaraa" - älä ota riskejä. Lainkaan. "Kyllä routa porsaan kotiin ajaa" - jos teetkin virhearvion, saat tulla häntä koipien välissä kotiin.
Suomessa ei myöskään saa puhua onnistumisistaan liikaa. Jos vaikka onkin asiat sattuneet menemään hyvin, pitää painottaa, että kovalla työllä se on tullut, ja nyt nautitaan sitten niistä, mutta ei kuitenkaan mitenkään överisti. Ehkä uuden Skodan tai Nissanin useammalla lisävarusteella voi ostaa.
Meikäläisittäin on myös kovin arvostettua "kaatua saappaat jalassa". Mentaliteetti kertoo siitä, että on kunniakasta tehdä töitä aina siihen asti, että kuolee. Herramunisä, jos kävisikin niin, että ehtisi joskus vähän elämästä nauttia ennen Tuonelaa?
Viime vuosina eteeni ja ystäväpiiriini on osunut paljon ihmisiä, jotka puhuvat siitä, etteivät halua omistaa koko elämäänsä työlleen. Monet ovat todenneet pärjäävänsä vähemmälläkin, eikä heistä tunnu siltä, että tarvitsevat aina uudempaa autoa tai isompaa taloa. Tai viimeisimpiä trendivaatteita, luksusmatkoja, vaan mielummin aikaa perheen kanssa.
Kyllä hekin töitä tekevät, mutta jatkuva venyminen ja paukkuminen on saanut jäädä, tai ainakin pohditaan sen mielekkyyttä.
Toisaalta näen myös niitä, joilla ei ole mitään muuta puhuttavaa tavatessa kun työasiat, ja jotka niin mielellään näkisivät, mutta kun töissä on just nyt - viimeiset 5 vuotta - ollut niin kamalan vaativia projekteja, ja se varmaan helpottaa kun tää yks juttu saadaan tehtyä - paitsi että palkinto on yleensä ollut, että sitä seuraa toinen, kolmas, ja viideskymmenes. He ovat varmaan juuri niitä, jotka kaatuvat saappaat jalassa.
Tämän itsenäisyyspäivän kunniaksi ehdottaisin, että alamme viljelemään näitä sanontoja ihan uudella tavalla. Muutamme omilla sanoilla ja teoilla suomalaisuuden mielenmaisemaa. Olkoot kalliot, metsät, vedet, puhdas luonto suomalaisuutta, mutta olkoot se myös ihanaa kapunkikulttuuria ja alati kehittyviä urbaaneja maisemia siihen yhdistettynä. Kerrotaan ihmisille että "se kel onni on, se onnen tuokoon esiin ja inspiroikoon muita, sillä mitä paremmin ihmiset voivat, sen enempi se luo ympärilleen hyvinvointia".
Sanotaan niille että "se joka kuuseen kurkottaa, se voi joskus sen kuusen saadakin, eli ei kannata tähdätä katajaan, ellei tietysti halua katajaa".
Jos vaikka sanottaisiinkin, että "vaikeneminen ei ole kultaa, sillä kannattaa rohkeasti avata suunsa, jos haluaa solmia kontakteja tai luoda yhteyden toiseen ihmiseen". Miten jos "vaaksan vaara on olemassa aina, mutta jos teet huolellisen riskianalyysin ja tarkistat asioiden taustat ennen päätöksentekoa, saatat hyvin onnistuakin".
Miten suhtautuminen muuttuisi ihmisiin, jotka tekevät virhevalintoja (kuten meistä jokainen joskus!) jos sanoisimmekin "jos tulee routa, tiedät, että olemme täällä avosylin ottamassa sinut vastaan takaisin, kokeile tätä asiaa huoletta, sinä pikkuinen porsas".
Suomalaisuus ja suomalainen identiteetti on ottanut jo monta askelta kohti parempaa. On tullut Slushia, on Nordic Business Forumia, vihaisia lintuja, on maailmanluokan hissifirmaa. On ihmisiä, jotka arvostavat puhumista, haluavat aikaa perheelle ja ystäville, uskaltavat hypätä riskeistä huolimatta pois oravanpyörästä ja vaikka perustaa unelmiensa yrityksen. On niitä, jotka uskaltavat kertoa onnestaan, silläkin uhalla, että se ei ole ikuista. Mutta on meillä vielä itsemme kanssa tekemistä.
Voisiko se olla ok, ettei meidän elämä enää ole jatkuvaa kärsimystä, onnen piilottelua, riskittömyyttä epäonnistumisen pelosta tai toisten kyttäämistä`? Voisiko se olla ihan ok, että asiat ovat iloisia, kivoja ja kauniita, jopa helposti soljuvia?
Miltä suomalaisuus näyttäisi, jos enää ei olisikaan kunniakasta kaatua saappaat jalassa? Mitäs jos elämästä onkin tarkoitus myös nauttia?
Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?