Kolme päivää se kesti

Minä halusin mansikoita, ystäviä, valkoisia öitä ja Suomen luontoa. Niitä kaikkia mitä olin ehtinyt jo kaivata, vuoden, puolitoista, joitain kaksikin. Ei maistu mansikat yhtä makealle muilla mailla. Ne ovat mustikkaa, eivätkä siinäkään meitä parempia.

 









Otetaan olut ja saunotaan. Otetaan sille. Juhannukselle. Ystäville. Näille kauniille, valkoisille Suomen kesäöille. Ainutkertaiselle saaristollekin. Tanssitaan, nauretaan, mennään väsyneenä nukkumaan.













Nostetaan ne purjeet ja jutellaan kaikenlaista. Jutellaan siitä miten ei ole mitään erityistä, miten elämä rullaa omia ratojaan, vie mennessään. Jutellaan siitä miten saatiin hysteerisiä naurukohtauksia kun mokattiin yhden maan finaali. Jutellaan miten joku on ukkoutunut, miten elämästä kertyy renkaita eri kohtiin kehoa.


Ollaan muututtu mutta ei sitten kuitenkaan. Ollaan niinkun välissä ei olisi koskaan ollutkaan päiviä jotka muuttuivat vuosiksi.








Annetaan veden viedä meitä, tuulen ohjata. Katsotaan kasteleeko meri varpaat. Annetaan auringon leikkiä kasvoilla. Annetaan sen leikkiä niin pitkään että illan löylyt kirvelevät ihoa. Paistetaan katkarapuja tuoreeltaan ja juostaan päälle alastomana uimaan, annetaan paljaiden varpaiden muistaa miltä loma tuntuu.










Annetaan mielen muistaa miltä tuntuu olla Suomessa, ystävien kanssa, purjehtia saaristossa, syödä mahan täydeltä mansikoita, nostaa kymmenes malja juhannukselle, valvoa valkoisia öitä.










Kolme päivää se kesti.

Ja kolme päivää kesti, kun nenän iho taas kuoriutui.