Read the full English version from here.
Ja lue ensimmäinen osa Kiribatin seikkailuista täältä.
Hotellimuuton jälkeen elo ja olo Joulusaarilla alkaa sujumaan suhteellisen mukavasti. Aamiaisella saa jopa jotain tuoreita hedelmiä, ravintolassa on ihan erillinen menu josta valita, vaikka useana päivänä vaihtehtoja on rajatusti. Illallisella tarjoillaan jälkkäriksi jäätelöä. Vaikka ravintolassa on baari, tänne tullessa kannattaa silti ostaa tax freestä oma pullo mukaan. Suurin ero on ihmisten ystävällisyydessä ja yrityksessä jutella, vaikkei englantia kunnolla osatakaan.
Hotellin rantaviiva on lähes vitivalkoista hiekkaa ja laguunin vesi hohkaa turkoosia. Vesi on ihanan lämmintä, siellä jaksaa lillua loputtomiin. Ne kaikki Thaimaan mainoskuvat tyhjistä paratiisirannoista, jotka sittenkään ei koskaan ole tyhjiä ja harvoin edes ihan kuvan kaltaisiakaan, ne rannat löytyvät täältä. Koska kaikki muut ovat kalastamassa, me saamme nauttia tästä ylhäisessä yksinäisyydessä.
![]()
![]()
![]()
![]()
Aina siihen saakka kunnes kylän lapset tulevat ensin hieman etäämmälle uimaan, ja Bellan ilonkiljahdusten seuraamana tytön kanssa leikkimään rannalle ja veteen, juosten, meuhkaten, hyppien, roiskien, polskien. Rauha on ehkä kadonnutta, mutta ainakin lapselle on viihdykettä. Ilman yhteistä kieltäkin leikit sujuvat. Hymy, ilo ja nauru on kansainvälistä.
![]()
![]()
![]()
![]()
![]()
![]()
Kiritimatin saari ei ole järin tunnettu turistikohde ylipäänsä, eivätkä sukeltajatkaan ole sitä vielä löytäneet. Saarella on toiminut Dive Kiribati -sukelluskeskus, jonka toiminta ei suoranaisesti vakuuttanut, mutta the Villages -hotelli on myös äskettäin aloitellut sukellustoimintaa. Varusteet ovat uusia jaZitolla ja Tabilla, dive mastereilla on takana yli tuhat sukellusta. Miehet myös toimittavat tropiikin kaloja akvaarioihin. Aiemmin kaloja on löytynyt sadoittain, nyt hyvänä päivänä 10-20. Kiritimatilla seitsemän muuta firmaa tekee samaa toimintaa. Kerran viikossa kalat lähetetään (sillä ainoalla lennolla) Honoluluun, josta ne myydään eteenpäin.
Me lähdemme eräs aamu yhdistetylle snorklaus- ja sukellusretkelle hotellin uuden sukelluskeskuksen kanssa. Miika hyppää veteen pinnan alle ja minä ja Bella jäämme hotellin naispuolisen työntekijän Watassin kanssa snorklaamaan. Vesi on täysi kirkasta ja pohjaan näkee vaikka alla on 15-20 metriä vettä. Kun ollaan lilluttu meren aalloissa reilu puoli tuntia himputin paholaisrausku tekee yllätysliu'un huomaamatta meitä kohti. Saan pahemman kerran sätkyn kymmenen metrin päässä meitä kohti liitelevästä rauskusta. Kaikki näkevät tilanteen, myös alapuolella olevat sukeltajat, ja naureskelevat kohtaukselleni loppupäivän. Toinen rausku ui sentään rauhallisesti pohjassa.
![]()
![]()
![]()
Matka jatkuu seuraavalle sukelluspaikalle, sivuilla näkyy välillä autioita saaria, Bella huomauttaa veden värin olevan kuin maalipurkista kaadettua. Se on, ihan uskomattoman väristä, ja niin kirkasta! Syvän, syvän sinistä.
Ja sitten yhtäkkiä kuuluu molskahdus - delfiiniparvi tulee kisailemaan meidän veneen viereen! Ihan siinä meidän silmien edessä, veneen vieressä ne hyppivät parin metrin loikkia ilmaan! Ja niitä on NIIN monta!
Vene ajaa sukelluspaikalle ja Miika aloittaa dive masteriensa kanssa virtausukelluksen. Me jäämme veneelle, ja delfiinit löytävät tiensä paikalle taas. Ensin vähän kauempana, missä yksi toisensa perään loikkii iloisena kohti taivasta, ja kun ajamme veneen lähemmäs, ne lähtevät kisailemaan veneen kanssa. Niitä on ihan älyttömästi!
![]()
![]()
![]()
![]()
![]()
Miika kehuu sukelluskohteiden kuuluvan oman, kohtuullisen kattavan listansa kärkipäähän.
Paluumatkalla kotiin käymme vielä laguunissa moikkaamassa kahdeksaa paholaisrauskua, joista yksi tulee niin liki Bellaa että tyttö voisi heittää yläfemmat rauskun kanssa. Viime hetkellä molemmat tekevät tiukan käännöksen. Vain toinen huutaa.
Vielä illasta olen ihan liekeissä päivän snorklailuista ja delfiineistä, kun istumme iltaa kalastajien kanssa juttelemassa päivän tapahtumista.
Myös kalastajista osa on aivan tulessa. Australialainen Sydney on saanut narrattua trigger fishin kiinni, ja se on kuulemma harvinaista. Nämä harrastekalastajat vapauttavat kalan kun siitä on saatu otettua ensin kuva. Tyypit heräävät ennen auringonnousua ja lähtevät oppaidensa kanssa veneillä, seisovat päiväntasaajan polttavassa auringossa kymmenkunta tuntia kalastamassa, ja kun saavat jotain kiinni, päästävät sen takaisin.
![]()
![]()
![]()
![]()
Vaikka toiminta tuntuu jotenkin hassulta näin ei-harrastajan korviin, nämä ihmiset selvästi ovat ihan koukussa. Sen sijan kaikki harmittelevat muualta tulleita, huikean isoja aluksia, joiden liikakalastuksen merkkejä täällä vakiona asioivat kalastajat ovat jo huomanneet vähentyneen kalakannan muodossa. Alukset maksavat toki lisenssejä kalastuksesta Kiribatille, mutta se raha ei paljoa lohduta jos kalat loppuvat merestä. Viljely on hankalaa joten paikalliset elävät yleensä riisistä ja kalasta.
Pääosin vähän vanhemmista miehistä koostuvasta porukasta löytyy uskomattomia tarinoita. Jos joskus olen tituleerannut itseäni seikkailijattareksi, näiden juttujen rinnalla meidän matkat kalpenee ihan tyystin. Joudun ehkä downgreidaamaan titteliä tämän jälkeen. Saatte kuulla näistä joskus lisää myöhemmin, sillä osa tarinoista on sellaisia, etteivät ne saa jäädä kertomatta.
Sunnuntai on täällä yhtä hiljainen kuin Fijin perinteisellä kylävierailulla. Kalaharrastajat ovat aamulla lähteneet jälleen kalaan, me päätämme piipahtaa ihan hotellin vieressä olevassa kylässä. Käymme vierailemassa sunnuntaikirkossa ja lasten pyhäkoulussa. Bellan ympärille ilmestyy nopeasti lapsikatras. Mielenkiintoista on se, että ihmiset usein asuvat kirkon vieressä olevassa avoimessa rakennuksessa, jonka lattialle illan tullen rahdataan patjat, aamulla ne nostetaan pois. Kohtuullisen vähän yksityisyytttä. Yhteisöllisyys tuntuu olevan vahva - ja miten se voisi olla olemattakaan.
![]()
![]()
![]()
![]()
![]()
Päivät lipuvat ohi yllättävän nopeasti rannalla, snorklatessa ja kylään ja toimintaan tutustuessa. Hotelli järkkää välillä illasta ohjelmaa. Erityisen vaikutuksen tekee paikallisten poikien bändi, joka on tehnyt putkenpaloista itselleen soittimet eri oktaaveissa, ja joita soitellaan varvastossuilla. Luit oikein, varvastossuilla. Uskomatonta miten jonkun viemäripalasista ja vanhoista läpsyköistä joku keksii tehdä musiikkia. Sovitukset pojat tekevät itse.
Heistäkö seuraavat tähdet Maailma kylässä -festareille?
![]()
![]()
![]()
Musiikki on kaunista. Kuunnelkaa vaikka alla olevan videon alusta itse. Ja nauttikaa maisemista muutenkin. Tai edes uskomattomista delfiineistä.
Jokseenkin haikeana jätämme Kiribatin Joulusaaret taaksemme ja lähdemme jatkamaan matkaa Havaijille. Mutta olen nähnyt paikan missä aurinko nousee maailmassa uuteen päivään ensimmäisenä. Olen myös hieman iloinen pääsystä Havaijille, sillä keliaakikkona on ollut vähän vähemmän mukavaa ruoan osalta sekä Fijillä että Kiribatilla 6 viikon ajan.
Kiitos Kiribati - I love you sittenkin!
![]()
Erityiskiitos Rupertille, Sydneylle ja Shanelle osasta postauksen kuvamateriaalia.
Ja lue ensimmäinen osa Kiribatin seikkailuista täältä.
Hotellimuuton jälkeen elo ja olo Joulusaarilla alkaa sujumaan suhteellisen mukavasti. Aamiaisella saa jopa jotain tuoreita hedelmiä, ravintolassa on ihan erillinen menu josta valita, vaikka useana päivänä vaihtehtoja on rajatusti. Illallisella tarjoillaan jälkkäriksi jäätelöä. Vaikka ravintolassa on baari, tänne tullessa kannattaa silti ostaa tax freestä oma pullo mukaan. Suurin ero on ihmisten ystävällisyydessä ja yrityksessä jutella, vaikkei englantia kunnolla osatakaan.
Hotellin rantaviiva on lähes vitivalkoista hiekkaa ja laguunin vesi hohkaa turkoosia. Vesi on ihanan lämmintä, siellä jaksaa lillua loputtomiin. Ne kaikki Thaimaan mainoskuvat tyhjistä paratiisirannoista, jotka sittenkään ei koskaan ole tyhjiä ja harvoin edes ihan kuvan kaltaisiakaan, ne rannat löytyvät täältä. Koska kaikki muut ovat kalastamassa, me saamme nauttia tästä ylhäisessä yksinäisyydessä.
Aina siihen saakka kunnes kylän lapset tulevat ensin hieman etäämmälle uimaan, ja Bellan ilonkiljahdusten seuraamana tytön kanssa leikkimään rannalle ja veteen, juosten, meuhkaten, hyppien, roiskien, polskien. Rauha on ehkä kadonnutta, mutta ainakin lapselle on viihdykettä. Ilman yhteistä kieltäkin leikit sujuvat. Hymy, ilo ja nauru on kansainvälistä.
Kiritimatin saari ei ole järin tunnettu turistikohde ylipäänsä, eivätkä sukeltajatkaan ole sitä vielä löytäneet. Saarella on toiminut Dive Kiribati -sukelluskeskus, jonka toiminta ei suoranaisesti vakuuttanut, mutta the Villages -hotelli on myös äskettäin aloitellut sukellustoimintaa. Varusteet ovat uusia jaZitolla ja Tabilla, dive mastereilla on takana yli tuhat sukellusta. Miehet myös toimittavat tropiikin kaloja akvaarioihin. Aiemmin kaloja on löytynyt sadoittain, nyt hyvänä päivänä 10-20. Kiritimatilla seitsemän muuta firmaa tekee samaa toimintaa. Kerran viikossa kalat lähetetään (sillä ainoalla lennolla) Honoluluun, josta ne myydään eteenpäin.
Me lähdemme eräs aamu yhdistetylle snorklaus- ja sukellusretkelle hotellin uuden sukelluskeskuksen kanssa. Miika hyppää veteen pinnan alle ja minä ja Bella jäämme hotellin naispuolisen työntekijän Watassin kanssa snorklaamaan. Vesi on täysi kirkasta ja pohjaan näkee vaikka alla on 15-20 metriä vettä. Kun ollaan lilluttu meren aalloissa reilu puoli tuntia himputin paholaisrausku tekee yllätysliu'un huomaamatta meitä kohti. Saan pahemman kerran sätkyn kymmenen metrin päässä meitä kohti liitelevästä rauskusta. Kaikki näkevät tilanteen, myös alapuolella olevat sukeltajat, ja naureskelevat kohtaukselleni loppupäivän. Toinen rausku ui sentään rauhallisesti pohjassa.
Matka jatkuu seuraavalle sukelluspaikalle, sivuilla näkyy välillä autioita saaria, Bella huomauttaa veden värin olevan kuin maalipurkista kaadettua. Se on, ihan uskomattoman väristä, ja niin kirkasta! Syvän, syvän sinistä.
Ja sitten yhtäkkiä kuuluu molskahdus - delfiiniparvi tulee kisailemaan meidän veneen viereen! Ihan siinä meidän silmien edessä, veneen vieressä ne hyppivät parin metrin loikkia ilmaan! Ja niitä on NIIN monta!
Vene ajaa sukelluspaikalle ja Miika aloittaa dive masteriensa kanssa virtausukelluksen. Me jäämme veneelle, ja delfiinit löytävät tiensä paikalle taas. Ensin vähän kauempana, missä yksi toisensa perään loikkii iloisena kohti taivasta, ja kun ajamme veneen lähemmäs, ne lähtevät kisailemaan veneen kanssa. Niitä on ihan älyttömästi!
Miika kehuu sukelluskohteiden kuuluvan oman, kohtuullisen kattavan listansa kärkipäähän.
Paluumatkalla kotiin käymme vielä laguunissa moikkaamassa kahdeksaa paholaisrauskua, joista yksi tulee niin liki Bellaa että tyttö voisi heittää yläfemmat rauskun kanssa. Viime hetkellä molemmat tekevät tiukan käännöksen. Vain toinen huutaa.
Vielä illasta olen ihan liekeissä päivän snorklailuista ja delfiineistä, kun istumme iltaa kalastajien kanssa juttelemassa päivän tapahtumista.
Myös kalastajista osa on aivan tulessa. Australialainen Sydney on saanut narrattua trigger fishin kiinni, ja se on kuulemma harvinaista. Nämä harrastekalastajat vapauttavat kalan kun siitä on saatu otettua ensin kuva. Tyypit heräävät ennen auringonnousua ja lähtevät oppaidensa kanssa veneillä, seisovat päiväntasaajan polttavassa auringossa kymmenkunta tuntia kalastamassa, ja kun saavat jotain kiinni, päästävät sen takaisin.
Vaikka toiminta tuntuu jotenkin hassulta näin ei-harrastajan korviin, nämä ihmiset selvästi ovat ihan koukussa. Sen sijan kaikki harmittelevat muualta tulleita, huikean isoja aluksia, joiden liikakalastuksen merkkejä täällä vakiona asioivat kalastajat ovat jo huomanneet vähentyneen kalakannan muodossa. Alukset maksavat toki lisenssejä kalastuksesta Kiribatille, mutta se raha ei paljoa lohduta jos kalat loppuvat merestä. Viljely on hankalaa joten paikalliset elävät yleensä riisistä ja kalasta.
Pääosin vähän vanhemmista miehistä koostuvasta porukasta löytyy uskomattomia tarinoita. Jos joskus olen tituleerannut itseäni seikkailijattareksi, näiden juttujen rinnalla meidän matkat kalpenee ihan tyystin. Joudun ehkä downgreidaamaan titteliä tämän jälkeen. Saatte kuulla näistä joskus lisää myöhemmin, sillä osa tarinoista on sellaisia, etteivät ne saa jäädä kertomatta.
Sunnuntai on täällä yhtä hiljainen kuin Fijin perinteisellä kylävierailulla. Kalaharrastajat ovat aamulla lähteneet jälleen kalaan, me päätämme piipahtaa ihan hotellin vieressä olevassa kylässä. Käymme vierailemassa sunnuntaikirkossa ja lasten pyhäkoulussa. Bellan ympärille ilmestyy nopeasti lapsikatras. Mielenkiintoista on se, että ihmiset usein asuvat kirkon vieressä olevassa avoimessa rakennuksessa, jonka lattialle illan tullen rahdataan patjat, aamulla ne nostetaan pois. Kohtuullisen vähän yksityisyytttä. Yhteisöllisyys tuntuu olevan vahva - ja miten se voisi olla olemattakaan.
Päivät lipuvat ohi yllättävän nopeasti rannalla, snorklatessa ja kylään ja toimintaan tutustuessa. Hotelli järkkää välillä illasta ohjelmaa. Erityisen vaikutuksen tekee paikallisten poikien bändi, joka on tehnyt putkenpaloista itselleen soittimet eri oktaaveissa, ja joita soitellaan varvastossuilla. Luit oikein, varvastossuilla. Uskomatonta miten jonkun viemäripalasista ja vanhoista läpsyköistä joku keksii tehdä musiikkia. Sovitukset pojat tekevät itse.
Heistäkö seuraavat tähdet Maailma kylässä -festareille?
Musiikki on kaunista. Kuunnelkaa vaikka alla olevan videon alusta itse. Ja nauttikaa maisemista muutenkin. Tai edes uskomattomista delfiineistä.
Jokseenkin haikeana jätämme Kiribatin Joulusaaret taaksemme ja lähdemme jatkamaan matkaa Havaijille. Mutta olen nähnyt paikan missä aurinko nousee maailmassa uuteen päivään ensimmäisenä. Olen myös hieman iloinen pääsystä Havaijille, sillä keliaakikkona on ollut vähän vähemmän mukavaa ruoan osalta sekä Fijillä että Kiribatilla 6 viikon ajan.
Kiitos Kiribati - I love you sittenkin!
Erityiskiitos Rupertille, Sydneylle ja Shanelle osasta postauksen kuvamateriaalia.