Minne sinulla on kiire?

Ne, jotka seuraavat meitä instagramissa, tietävätkin ettei viime viikko mennyt ihan kuten suunnitelmissa oli. Vietimme siitä leijonaosan sairaalassa.






Koko viikon kalenteri oli täynnä jos ja minkälaista tekemistä, ehtimistä, tapaamisia, todo -tehtäviä. Sunnuntaina olin viimeisteillyt kaksi postausta, kuvia vaille valmiit, jotka piti julkaista viime viikolla, oli ihan käytännön asioita, vahdinvaihtoja, lasten harrastuksia, kuntoon laittamisia, tiedusteluja ja vaikka mitä.

Maanantaina alkoi kuitenkin oireet, ja iltapäivästä olimmekin jo niiden takia sairaalassa.


Viime vuosina suurin osa ystäväpiiristä on perheellistynyt. Treffien järjestäminen on yhtä palapeliä ja yleensä ne siirtyvät viime hetkellä vielä jonnekin hamaan tulevaisuuteen, koska joku on vähintään sairastunut. Nekin, joilla ei ole lapsia, on kalenteri niin täynnä, ettei sinnekään väliin sovi ihan koska tahansa tapaamiset.






Ensimmäisen kerran heräsin tähän, kun palasimme maailmanympärimatkalta. Järjestimme parikin tapahtumaa, minne kutsuimme ystäviä, jotta näkisimme heitä jälleen. Olimme kuitenkin olleet vuoden poissa. Moni vastasi ettei vaan ehdipystykerkeä näkemään paria tuntia, vaikka välissä oli vierähtänyt vuosi. Paikalle saapui onneksi yllättävänkin iso joukko lyhyellä varoitusajalla. Oli ihana viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa pitkästä aikaa.


Kirjoittamalla tätä en halua syyllistää ketään henkilökohtaisesti, vaan lähinnä antaa ajan kuvaa siitä minkälainen elämänrytmi nykyään on. Jokaiseen tapahtumaan emme ehdi mekään minne kutsu käy.







Siihen päälle paine siitä, että jälkikasvulla pitää olla kehittäviä ja hyviä harrastuksia, mieluiten useita. Lisäksi se perhe pitää ruokkia, pestä pyykit, siivotakin joskus, maksaa laskut, hoitaa asioita, muistaa vanhempainillat, lukea Wilmaviestit, you name it.

Harvoin edes naapuruston lapsilla on aikaa vaan olla ja leikkiä pihaleikkejä yhdessä.






Jossain vaiheessa huomasin, ettei normiarkeen oikeastaan mahtunut muuta kun työn takia jatkuvaa venymistä ja työmatkoja, ja lapsen kuskailua harrastuksiin. Helsingissä liikkumisiinkin menee yllättävän paljon aikaa. Kalenterista ei yksinkertaisesti löytynyt tilaa luppoajalle, maleksimiselle ilman tekemistä.


Viime viikko on osoittanut, että kun tällaista tapahtuu, se tyhjentää kalenterin täysin. Yhtäkkiä ei olekaan kiire minnekään. Sitä todellakin elää hetkessä. Arvojärjestys menee uusiksi, deadlinet katoaa jonnekin, hoidettavista asioista n. 90% tippuu pois, eikä ne harrastuksetkaan niin pakollisia ole.









Ystävätkin ovat vielä ystäviä. Ei tullut syytteitä, ketään ei otettu huostaan, koti oli ehkä hieman epäjärjestyksessä ja pyykkikasa hieman isompi, mutta kukapa sellaisesta jaksaa välittää kun kaapissa silti on puhtaita vaatteita ja kaikki perheestä voivat hyvin.


Pohdinta kiireettömämmästä arjesta on meidän perheessä aloitettu jo vuosikausia sitten. Siksi meillä tehtiin vuoden maailmanympärimatkakin. Se oli paitsi unelman toteuttaminen, myös irtiotto kaikesta kiireestä.

Karsimme lisäksi jossain vaiheessa kaikkien mahdollisuuksien mukaan täysin överiksi menevistä harrastusmääristä, pyrimme siihen että työt tietysti hoidetaan pieteetillä mutta työmatkoja on niin vähän kuin mahdollista, eikä työtilanne voi jatkuvasti olla sellainen, että se vaatii 10 h tai yli panostusta. Silloin vika ei ole tekijässä vaan työn mitoituksessa, ja siitä pitää silloin keskustella.






Loppujen lopuksi elämässä on aika vähän pakkoja. Joistain asioista voi tulla seuraamuksia, kun ne jättää tekemättä, mutta miten suuria ne ovat? Välillä kannattaa pysähtyä ja miettiä mihin aikansa laittaa ja minne ne arvokkaat sekunnit, minuutit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet katoavat. Mikä on itselleen tärkeää. Mitä asioita haluaa tehdä.








Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?