Kun ensimmäisen viikon aikana Espanjaan saavuttua hain Bellaa iltapäivisin koululta, ei ollut ennenkuulumatonta, että lapset olivat kerääntyneet laulamaan päivän päätteeksi hieman muunneltua versiota Jaakko Löytyn laulusta Helsinki-Dakar. Hennot lapsiäänet kajauttivat kitaran säestyksellä ilmoille surumielistä laulua;
"Jos kotiin löytäisinkin, jää sielu seilaamaan välille Helsinki-Malaga".
Se itketti vähän ensikerrasta alkaen.
Vanhempana sitä ajattelee asioita yleensä ensin aina lastensa kautta. Että jos teen näin, mikä sen vaikutus on lapseen? Meneekö jokin asia pilalle korjaamattomasti, vai olisiko se jopa etu tehdä näin?
Laulelu sykähdytti syvältä, koska laulajina olivat lapset, joiden vanhemmat ovat päättäneet viedä lapsen pidemmäksi aikaa, tai ihan kokonaan pois synnyinmaasta. Kouluikäinen on jo ehtinyt solmimaan ystävyyssuhteita, jopa vuosia kestäneitä. Joillekin lapsille rutiinit ja yksi tukikohta kodin muodossa voivat olla äärettömän tärkeitä.
Ja nyt ne istui siellä laulamassa, miten sielu on jäänyt seilaamaan Helsingin ja Malagan välille.
*niisk*
Olin ajatellut kirjoittaa jonkinlaisen vertailupostauksen Fugelaiffista ja Suomesta.
Tajusin kuitenkin Helsingissä kävellessä, ettei niitä kannata vertailla. Molemmissa on puolensa ja puolensa. Ne ovat kaksi eri paikkaa ja maailmaa, jossa toimii erilaiset lainalaisuudet. Kaupassakäynti maksaa enemmän Suomessa kuin Espanjassa, niin melkein kaikki muukin kyllä. Tuoreita hedelmiä ja kasviksia on heikommin saatavilla, eikä ne maistu yhtä hyviltäkään.
Toisaalta, Suomessa on hirveästi verorahoilla maksettuja palveluita.
Maantieteellisestä syystä johtuen ilmanala on täysin erilainen, ja niiden suora vertaaminen olisi vain vähän hölmöä. Tottakai aurinkoa on enemmän Espanjassa.
Minä en välttämättä tarvitse hiekkarantoja ja palmuja, mutta huomaan, että energiatasot on ihan erilaisella mallilla nyt kun talvi on pääasiassa vietetty Espanjan auringon alla. Valo, aurinko ja lämpö on kyllä tehnyt ihmiselle hyvää.
Puutalobabyn Kristan kanssa juttelimme eräälläkin leffakäynnillä siitä, miten hänestä tuntuu, että lähtö on joka kerta vaikeaa. Se koski sekä lähtöä Fuengirolaan, että sieltä Helsinkiin.
Ennen kuin lähdimme suomivisiitille, tuntui sisällä todella pahalta. Angstailin viikoja etukäteen. En olisi halunnut millään lähteä. Pelkäsin ehkä eniten sitä, että Suomen talvi ja pimeys imee kaiken sen energian, minkä olen kerännyt Espanjassa.
Suomeen saavuttua olo oli kuitenkin kuin kotona olisi - vaikka kotia meillä ei siellä tällä hetkellä ole sen varsinaisessa merkityksessä. Elämä jatkui lähes siitä mihin se lähtiessä jäi. Valkoinen maisema ja välillä pilkahtanut aurinko riitti siihen, etteivät akut päässeet tyhjentymään. Itse asiassa, oli jopa mukavaa.
Ystävät, juhlat, lounaat, kahvittelut ja kaikki mukavat asiat ei varsinaisesti haitanneet.
Suomesta lähtiessä taas tänne Fuengirolaan tuntui melkein yhtä pahalta. Lähinnä se, että keli oli sillä tasolla että naamaan sattui, tuntui helpottavan lähtöä aurinkoon. Sinne, mikä tällä hetkellä on koti.
Todennäköistä on, että kuulen tuon laulun lasten laulamana taas jokin iltapäivä, kun on aika hakea Bella kotiin koulusta. Nyt sanojen merkityksen kokee ehkä hieman syvemmin.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sielu seilaa väliä Helsinki-Malaga, ja meillä on kaksi kotia sydämessä.
Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?