Kesken matkan herää huoli siitä olemmeko sittenkään oikeassa RER-junassa, jonka pitäisi mennä suoraan Pariisin keskustahotellimme vierestä Versaillen linnaan. Ranskalaisia maalaiskyliä on jatkumolla vilissyt junan ikkunoista ohi, ja vain ranskaa taitava hurmaava mies vahvistaa epäilyni kun saan hänen äidinkielellään kommunikoitua huoleni.
Pariisista pääsee suoraan junalla Versaillen huikaisevaan linnaan reilussa puolessa tunnissa. Olettaen siis että hyppää oikeaan junaan, eikä tähän jolla kestää reilu tunti ja sen pääteasema on Versailles Chantier, eli Versaillen kaupunkiin. Onneksi kävelymatka ei toiseltakaan asemalta ole pitkä ja poimimme tyttären kanssa mukavan oloisen pienen kaupungin yhdestä leipomosta mukaan aamiaiscroissantin sekä macaronseja.
Aion katsella samoja näkymiä, mitä legendaarinen ja kiisteltykin Marie Antoinette on omilla silmillään lähes kolmesataa vuotta sitten katsonut. Ja me aiomme nautiskella kuningattaren lempiherkuista samalla.
Kaikki on kultaa ja neliötä on paljon
Linnaan kannattaa suunnata viimeistään aamukymmeneltä kun se aukeaa, jotta välttää pitkät jonot. Me kävelemme lähes suoraan kultaporteista sisään turvatarkastuksen jälkeen hieman myöhässä junaepisodin takia. Suomalainen, linnassa oppaana toimiva Anna-Mari on auttanut meidät saamaan liput automaateista ja pääsemme vieläkin vähemmällä jonottamisella. Ruuhkasesonkeina kannattaa ostaa lippu etukäteen netistä.
Korvalaput korville ja turrejonon jatkeeksi Versaillen käytäville.
Onhan noita linnoja nähty, mutta olen täysin äimistynyt Versaillesin loistosta.
1600-luvulla linnaa alettiin rakentamaan, ja sen rakentamista jatkettiin vielä parisataa vuotta. Jokainen kuningas on jättänyt siihen jälkensä, laajentanut tai vähintään remontoinut. Kuka rakennuttanut maalaiskylänkin vielä mailleen.
Huoneita linnassa on yli 700, takkoja 1200 ja portaikkoja noin 60. Sitä on rakentanut jotakuinkin 3000 ihmistä ja sen rakentaminen nykyään maksaisi karkeasti 2 miljardia.
Bella sanoo haluavansa muuttaa tänne. "Minä voisin aina juosta karkuun kun te käskette siivoamaan huoneen, ettekä te löytäisi minua koskaan. Ja me voitaisiin leikkiä piilosta!"
Ilmeisesti linnassa asuminen ei kuitenkaan ole aikoinaan ollut herkkua. Koko hovi piti mahduttaa tiloihin, ja huoneissa oli tunkua. Muissa siis, kuin kuninkaallisten ja heidän absoluuttisen lähipiirinsä. Myös korkea-arvoisille vieraille löytyi kauniisti kattomaalatut ja sisustetut huoneet, vimpan päälle laitetut ja väljääkin siellä oli.
Alun perin Versailles'n kaupunki oli pieni kyläpahanen, kunnes kuningas Ludvig XIV päätti rakennuttaa pariisilaislinnansa, Louvren, tilalle jotain pikkuisen parempaa.
Versailles'n linnalla on muun muassa oma kirkko ja teatterikin kaikkien huoneidensa lisäksi. Tietysti. Erityisesti ihastun taianomaiseenkin peilisaliin. Kukapa ei. Peilit heijastavat ikkunoita, joista on näkymä 30 000 eekkerin puutarhaan. Voin vain kuvitella miltä täällä on näyttänyt kun 3000 kynttilää on sytytetty heijastamaan takaisin peileistä.
Jättimäinen puutarha
Ranskalaisen syyspäivän aurinko nostaa asteet +30:een. Kun me olemme linnasta ulkona ja siirtyneet puutarhaan, siellä on niin tukahduttavan kuuma, ettemme meinaa jaksaa kävellä paria sataa metriä varjoisampaan.
Jos linna oli vaikuttava, puutarha on ehkä vielä astetta vaikuttavampi. Tätä tehdessä ei olla oltu köyhiä eikä kipeitä.
Tajuan, että on täysin mahdotonta yrittää nähdä tätä massiivista teosta samana päivänä, jossa on parhaimmmillaan ollut 1400 suihkulähdettä ja 400 veistosta.
Kävelemme korkeiden puiden ja pensaiden varjossa. Jos linnassa on tullut ahdasta, tänne on voinut paeta ja hakea rakastajansa kanssa suojaisaa sijaa tutustua. Nykyään puistosta löytyy useampi kahvila ja ruokapaikka, joten vesipulloonsa saa täytettä, ja tuulensuojaan apetta kun energiavaje yllättää.
Mietin, että seuraavalla Pariisinmatkalla otan ainakin pari yötä Versailles'n kaupungissa ja samoilen rauhassa koko puutarhan läpi.
Me tulemme, Marie Antoinette!
Pienen matkan päässä puutarhasta ja linnasta sijaitsevan Marie Antoinetten pienen kesähuvilan, Petit Trianonin Ludvig XVI lahjoitti huonosti linnassa viihtyvälle 19-vuotiaalle vaimolleen. Se rakennettiin alunperin Ludvig XV:n rakastajattarelle, Madame de Pompadourille.
Kello lyö jo kolmea, ja vuokraamme alle pyörän, jotta loputkin energiat eivät katoa matkalla huvilalle. Se on hyvä veto.
Pyörällä voisi oikeastaan nautiskella pidempäänkin, vaikka yhden kokonaisen päivän näillä tiluksilla fiillistellen.
Teini-ikäisenä Ranskan kuningattareksi naitu itävaltalainen nainen joutui elämässään vähän huonoon saumaan hallitsijattareksi. Tilanne lie rakentunut pidemmän ajan saatossa ja hovi oli tursunut yli äyräiden. Kansasta ei osattu lukea merkkejä kyllästymisestä kuningashuoneen porsasteluun ja ökyilyyn. Aikansa muoti-ikoni, herkuille ja ylellisyydelle perso nuori nainen ei saanut loppuvaiheessa tukea edes omalta veljeltään, Itävallan keisarilta, ja joutui lopulta mestatuksi melkein vuosi miehensä mestauksen jälkeen. Toisin kuin Venäjän tsaarin vallankumouksessa, jälkeläiset sentään jätettiin henkiin.
Petit Trianonin Marie Antoinette sai lahjana mieheltään. Hän ehti rakennuttaa alueelle maalaiskylän kopion, istututti sen puutarhaan paljon erilaisia kasveja ja puita, ja vietti lähipiirinsä ja rakastajiensa kanssa elämää siellä, poissa Versailles'sta, jossa kuningatar oli jatkuvan paineen ja arvostelun alla. Kansa ei katsonut hyvällä ökyilyn lisäksi myöskään roolileikkiä maalaisidyllistä, kun se itse kärsi nälkää ja kurjuutta.
Legendaksi muodostunut "Let them eat cake!" -huudahdus ei kuitenkaan ilmeisesti pidä paikkaansa - se on kirjoitettu jo ennen Marie Antoinetten siirtymistä Ranskan kuningattareksi.
Ihastun heti Petit Trianoniin. Se on paljon kodikkaampi, intiimimpi ja sievempi kuin mahtaileva Versailles. Minäkin valitsisin mielummin tämän. Pitäisi ystävien kanssa ihania shamppanjapicnicejä huvimajassa, illallisia puutarhassa. Kesäpäivänä soutelisin pitkin pientä jokea lammelle, lukisin kirjaa viltillä puun varjossa.
Me kävelemme kuumana syyspäivänä Marie Antoinetten jalanjäljissä Petit Trianonin puutarhassa ja pysähdymme rakkaudentemppelille hetkeksi. Istun katsomassa kohti pienen palatsin pientä jokea joka sinne virtaa.
Tässä paikassa lie kuningatarkin istunut, ennen epäonnista loppuaan. Nuorille hartioille kasattiin suuri vastuu, jonka kantamiseen tuskin koskaan voi olla valmis. Omilla valinnoillaan voi ohjata asioita tiettyyn pisteeseen, mutta joskus ulkoiset voimat ovat niin suuria, ettei niille mahda mitään.
Kaivamme esiin macaronsit ja kinaamme vähän kumpi saa syödä niitä useamman. Taidamme olla onnekkaita siinä mielessä että sillä hetkellä se on meidän elämämme vaikein asia ratkaista.