Vuosi maailmalla, vuosi kotona

Niitä fiiliksiä ei oikein osaa kuvailla. Olet asunut lähes vuoden muiden nurkissa, hotelleissa, autoissa tai milloin missäkin eri puolilla maailmaa. Paikka on vaihtunut jatkuvasti, ja koko omaisuus on kulkenut mukana kahdessa rinkassa. Olet nähnyt paikkoja, joita useimmat eivät tule näkemään koko elämänsä aikana. Olet sukeltanut, kiivennyt, ällistynyt, nauttinut, vaeltanut, nauranut, itkenyt, mutta ennen kaikkea Elänyt. Elänyt täyttä elämää.

Ja sitten, ennen kuin tajuatkaan olet lentokoneessa, matkalla kotiin tuon uskomattoman vuoden jälkeen.







Meillä olisi taas mahdollisuus nähdä ystäviä. Käydä hakemassa maitopurkki lähi-Alepasta. Mennä omaan keittiöön tekemään välipala silloin, kun siltä tuntuu. Herätä omasta sängystä. Laittaa tavarat rinkan sijasta hyllyille ja kaappeihin. Juoda vettä suoraan hanasta. Elää arkea. Sitä ihanaa, normaalia arkea.

Samalla kuitenkin hieman arvelutti. Mille Suomi näyttäisi vuoden poissaolon jälkeen? Tuntuisiko se enää kodilta, vai olisiko minusta tullut pysyvästi hieman levoton maailmankansalainen, joka etsii jatkuvasti omaa paikkaansa?





Se ei ole lainkaan tuulesta temmattu, vaan harvinaisen totta joka sana. Vuoden mittainen matka opettaa paljon paitsi maailmasta, mutta ennen kaikkea kotimaasta. Ostettuaan kaupasta muovisen vesipullon, oppii arvostamaan hanasta tulevaa puhdasta vettä. Kun on tehnyt tarpeensa lattiassa olevaan reikään ja heittänyt vessapaperin (jos sellaista ylipäätään oli) roskikseen ettei putki menisi tukkoon, kaakeloitu kylpyhuone ja kunnon pytty ilahduttaa mieltä. Terveyskeskuksen jono lakkaa harmittamasta, kun muistelee sitä kerjäläistä, jonka vastikään amputoidusta jalasta vuoti nestettä nepalilaiselle kadulle. Maailman puhtain ilmanlaatu ja koskematon luonto tuntuu luksukselta suurkaupunkien saasteiden ja meressä kelluvien muovijätteiden jälkeen.

Pienen ihmisen maailmankatsomus

Bella kysyi kotiin palaamisen jälkeen vielä monta viikkoa, että saako vessapaperin heittää pönttöön, tai saako hanavettä juoda. Tuo pieni matkalainen oli kuitenkin viettänyt viidesosan elämästään maailmalla, ja muistan vielä elävästi kun hän juoksi silmät kirkkaina Nepalista hieman yllättäen löytyneestä länsimaiset standardit täyttävästä vessasta: "Se oli siistein vessa mitä oon nähny koko tällä matkalla!"

Joskus poden hieman huonoa omaatuntoa siitä, että ollaan raahattu tuota pientä ihmistä ties mihin kehitysmaihin. Samalla olen kuitenkin pohjattoman ylpeä siitä, miten hän on oppinut katsomaan maailmaa avarakatseisesti tavalla, jota ei voisi ikinä oppia lukemalla kirjoja kotisohvalla.

San Franciscon kodittomat, Kiribatin lapset joilla ei ollut varaa edes kunnon vaatteisiin saati leluihin mutta jotka olivat äärettömän iloisia, auringonnousu Angkor Watin takaa, Australian villit delfiinit, Himalajan tähtitaivas, raketin laukaisu Cape Kennedystä... Reissulla kokemamme on jättänyt meihin kaikkiin jälkensä. Pieni reissaaja halusi kiinnostuneena kuulla kaikesta lisää ja imi kaiken näkemänsä ja kokemansa mukaansa sienen lailla - ja Suomeen palattuamme hän vertailee kaikkea tätä kotimaassa kohtaamiinsa ilmiöihin tarkkaavaisuudella, joka ei lakkaa hämmästyttämästä minua.

Maailma ei ole hänelle mikään iso, pelottava ja tuntematon. Se on hänelle valtava, loputon koulu, jonka erilaisiin ihmisiin, kulttuureihin ja tapoihin suhtaudutaan suurella mielenkiinnolla. Siinä olisi oppimista monelle isommallekin.

Perspektiivin tarkistus

Jos Suomi näyttäytyi uudessa valossa maailmalla vietetyn vuoden jälkeen, niin oma ajattelutapa ja suhtautuminen asioihin vasta muuttuikin.




Töissä on saattanut olla tiukkoja projekteja. Sellaisia, jotka aiemmin olisivat vieneet yöunet tai vähintäänkin aiheuttaneet valtavan stressin. Reissun jälkeen tämä koko oma, konttorintuoksuinen ja turvallinen työelämä on kuitenkin asettunut täysin uuteen valoon, kun muistelee miten ihmiset maailmalla joutuvat tulemaan toimeen todella vähällä ilman turvaverkkoja, ja millaisia uhrauksia he joutuvat tekemään pitääkseen perheensä ruokittuina.

Että ei tässä oikeastaan asiat niin huonosti sitten olekaan. Samalla huomaa ajattelevansa, että ehkä ihan kaikesta ei vaan kannata stressata.

Kotiinpaluusta on tänään tasan vuosi

Muistan edelleen ajatelleeni, miten masentuisin varmasti nähdessäni lentokoneen ikkunasta pitkästä aikaa Suomen. Mielikuvissani se oli ruma ja harmaa, sellainen kuin syksyinen loska ja räntä voi pahimmillaan olla.

Sen sijaan meitä tervehtikin uskomattoman kaunis syyspäivä - sellainen, joita tänäkin syksynä on ollut ilahduttavan paljon. Viileä ilma tuntui jokaisella sisäänhengityksellä uskomattoman raikkaalta ja puhtaalta. Suomi näytti kauniilta ja tuntui kotoisalta.






Ensimmäisenä särähti ihmisten töykeys ja jonkinlainen luovuttamisen ilmapiiri. Kukaan ei hymyillyt - aivan kuin iloisuus olisi ollut pääomaa, jota kannatti vaalia ja piilottaa kaikilta muilta. Kaikki näyttivät vakavilta ja masentuneilta, jopa surullisilta. Kun minä hymyilin kadulla, perääni katsottiin kummeksuen. Mikä tuotakin vaivaa?

Amerikkalaistyyppistä small talkia ja hymyilyä katsotaan täällä todella kieroon. Väheksyen ajatellaan sen olevan pelkkää tyhjää ulkokuorta, kun oikeasti kyse on toisen ihmisen huomaamisesta. Minä huomaan että sinä olet siinä, ja osoitan sen hymyilemällä ja tervehtimällä, kenties sanomalla muutaman mukavan sanan. Muualla maailmassa se on normaalia käytöstä, Suomessa epäilyttävää pinnallisuutta.






Olimme kokeneet aivan järjettömän paljon upeita juttuja. Uiminen fijiläisen vesiputouksen alla, vaeltaminen Uuden-Seelannin henkeäsalpaavissa maisemissa, villien kenguruitten rapsuttelu Australiassa, ystävien kanssa vietetty uusi vuosi Thaimaassa, kuuman teen nauttiminen pitkän vaelluspäivän päätteeksi teetuvassa Himalajalla... Lukemattomia isoja ja pieniä muistoja, jotka kulkevat mukanamme tuosta uskomattomasta vuodesta.

Unelmiemme vuosi, todellakin. Koettavaa ja nähtävää oli niin paljon, että niiden sulattelu jatkuu vieläkin. Myös reissusta palautuminen kesti monta kuukautta. Tarjolla olisi ollut mittavaa remonttia vaativa unelmakoti, mutta virtaa ei ollut riittävästi isoon projektiin. Kotona oli hyvä olla, ja yhä edelleen sitä huomaa ajattelevansa miten helppoa ja toimivaa kaikki on täällä. VR:n myöhästely ei haittaa yhtään, koska täällä ei sentään yritetä huijata lippujen hinnoissa. Lisäksi voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen, että juna ylipäätään kulkee, jos aikatauluissa niin sanotaan.

Ei sitä kaikkea ymmärrä vieläkään

Vaikka ollaan oltu jo vuosi kotona, niin yhä edelleen reissussa koetut asiat loksahtelevat paikoilleen ja asettuvat omaan kontekstiinsa. Matkan päällä eli niin siinä hetkessä, niin niiden kokemusten täysivaltaisesti ympäröimänä ja uutta jatkuvasti hengittäen, että ei oikein aina edes tajunnut katselevansa auringonnousua Grand Canyonilla, pelaavansa golfia Himalajalla tai snorklaavansa paholaisrauskujen kanssa Indonesiassa. Usein aamulla herätessäni en heti edes muistanut, missä maassa olemme. Koita siinä sitten orientoitua nauttimaan elämyksistä, joita oli jatkuvasti tarjolla, toinen toistaan upeampina.

Tuli jonkinlainen reissuähky - mieli ei täysin ehtinyt sulattaa sitä jatkuvaa huikeiden kokemusten ilotulitusta.





Noin vuosi sitten, kun kaikki oli vielä kirkkaana mielessä, kuvasimme viimeisen illan videon. Yhä edelleen se vie suoraan takaisin muistoihin, eikä silmäkulma pysy kuivana vieläkään. Meillä oli aivan käsittämätön vuosi. Reissukuvia katsellessa tulee vielä vuoden jälkeenkin pieni epäusko.




Minun ei tarvitse kuin katsoa Giaa, ja toinen ymmärtää pelkästä katseesta, millainen mieletön kokemus meillä kulkee mukana. Nyt ja aina.

--

Ai niin, meidän Facebook-sivullamme tuli muuten tuhat tykkääjää täyteen, jonka kunniaksi arvoimme shamppanjapullon. Käy kurkistamassa suosiko onnetar!